Englantilaiset työmiehet joutoaikoinaan (TU 1899)

(Tampereen Uutisten kolmiosainen kirjoitussarja englantilaisesta työväenkulttuurista vuodelta 1899. Huom! Jutussa käsitellään jalkapalloa vain lyhyesti ja ohimennen.)

Englantilaiset työmiehet joutuaikoinaan (osa 1/3)

Tampereen Uutiset no 180, 19.9.1899

Englantilaiset työmiehet joutoaikoinaan.

Wiimeisten 15–20 wuoden aikana on Englannissa tapahtunut huomattawa muutos, mitä kansan ajanwiettoihin tulee. Kapakka, joka ennen näytteli pääosaa, on suuresti jäänyt syrjään. Silmäillessämme englantilaisia sanomalehtiä 60- ja wieläpä 70-luwulta, herättäwät meidän huomiotamme niissä esiytywät katkerat walistukset kansanhuwitusten raakuudesta, siiwojen huwien puutteesta, sunnuntaijuopumuksesta ja ylimalkaan työmiehen elämän kurjuudesta. Siihen aikaan ei yhteiskunta wielä tehnyt kerrassa misään huwien hankkimiseksi kansalle. Se ei ainoastaan ollut pitämättä welwollisuutenaan, waan wieläpä esti kaikin tawoin kansanhuwien kehitystä.

Kansan musiikkikin oli jotakin, josta wain m uutamat uskalsiwat uneksia. Wielä wuonna 1878 näki tunnettu, nyt jo kuollut professori Jewons olewan syytä ”Contemporary Review”in palstoilla esittää, että musiikki oli miellyttäwintä, terweintä ja puhtainta huwia kansalle ja että yksi tai kaksi orkesteria, jotka edes sunnuntaisin soittelisiwat parissa Lontoon puistossa, waikuttaisiwat paljon hywää. Mutta siitä asti on paljon muuttunut. Uusi polwi on kaswanut, joka on saanut kaswatuksensa Lontoon parhaissa kouluissa: laitoksia, jotka parikymmentä wuotta sitten tuskin oliwat idullaan, on syntynyt ja kehittynyt kansanyliopisto, yliopisto-siirtoloita, työwäen-klubeja, Lontoon kreiwikunnan neuwosto y.m. Joukko uusia ajanwiettoja on tullut käytäntöön ja moni wanhoista, joilla ennen oli raaempi leima tai wain pienempi käytäntö, on saawuttanut siwistystä ja suurempaa alaa. Työajan melkoinen lyhennys sisältää jo itsessään woimakkaan waatimuksen huwitusten lisäämisestä, ja nämä esiintywät nyt yhä runsaammassa määrässä ja jalommassa muodossa.

Millä lailla Englannissa työmiehet huwittelewat, siitä on wenäläisessä ”Westnik Europi” nimellisessä aikakauskirjassa hupainen kertomus, josta tähän otamme seuraawaa:

On sunnuntai, Suwinen aurinko paistaa korkealla taiwaalla ja jakaa runsaasti lämpöä ja waloa. Hiljaisuus wallitsee Lontoon kaduilla, erittäinkin niillä, jotka sijaitsewat kauempana kaupungin pääsuonista. Työwäen perheet owat juuri syöneet päiwällistä. Äidit owat juuri korjanneet pöytäastiat, isät walmistuwat ottamaan pientä ettonetta. Sunnuntain sanomalehti kädessään waipuwat he nojatuoleihinsa ikkunoiden ääressä ja lapset, ollakseen estämättä wanhojen päiwällislepoa, lähtewät sunnuntaikouluun.

Tuo mukawasti loikoilewa tahi melkein puolinukkuwa työmies selailee sanomalehteään, lukien melkein yhtä suurella tahi paremminkin yhtä pienellä harrastuksella selontekoja parlamentti-istunnoista, poliisi-asioista, rikos- ja awioero-jutuista; hiukan enemmän näyttäwät häntä kuitenkin huwittawan wiimemainitut samoin kuin rikotuista awioliitonlupauksista johtuneet oikeudenkäynnit. Äkkiä kajahtaa musiikki jostakin läheisyydestä. Unelias lukija pistää päänsä ulos ikkunasta ja näkee, miten kokonainen saattokulkue poikkeaa hänen tawallisesti niin tyhjälle ja autiolle kadulleen. ”Mitä tämä on, ehkä pelastusarmeija?” – sanoo hän, mutta wastaa samalla itselleen: ”Jahah, se on jonkun sairashuoneen hywäksi”. Mutta silläwälin lähenee kulkue yhä. Pieni, syrjäinen katu ikäänkuin aaltoilee wäkeä. Mikä melu, mikä pauhina! Rummunlyönnit kaikuwat, liput liehuwat, etupäässä nähdään naisia ja miehiä kauniit nauhat olkapäillään; poikia ja tyttöjä, samallaisilla nauhoilla koristettuja, juoksee toiselta puolen katua toiselle, kieputtawat koteloitaan ja huutawat ”Sairashuoneen hywäksi!” Kuparirahoja lentelee ikkunoista ja owista, kilisee pitkin katuja, josta pojat ne nopeasti poimiwat, mutta rummunlyöjät ja huilunsoittajat jatkawat matkaansa läpi katujen ja solien.

Kulkueen osanottajat peittywät tomuun ja hikeen, mutta reippaasti käywät he eteenpäin kantaen raskaita koteloitaan. Heidän jäljissään, aiwan kuin muonakauppiaat rykmentin jälessä, seuraawat pähkinäinen, appelsiinein, limonaadin y.m.s. kauppiaat. Matkattuaan muutamia katuja pysähtyy kulkue johonkin warjopaikkaan ja 10 – 15 minuutin perästä lähtee se taas liikkeelle meluisassa, iloisessa jonossaan, kunnes se on päässyt ennakolta määrätyn marssipiirinsä ympäri.

Nämä kulkueet – yksi wiimeisten 10–15 wuoden tuloksia – näyttäwät waltiollisten kulkueiden jäljittelemiseltä, jotka Englannissa owat tunnetut ikimuistoisista ajoista. Kulkueisiin ottawat warsinkin osaa raittiusyhdistykset ja ihmisystäwälliset seurat. Tawallisesti kootaan rahoja sitä tahi tätä sairashuonetta warten, mutta usein myös muihin tarkoituksiin, esim tapahturman kohtaamien perheiden awuksi. Kulkueen osanottajille, yhdistysten jäsenille, kokoawille lapsille ja soitonharrastajille owat tämä mitä hyödyllisintä ja samalla huwittawinta ajanwiettoa.

(Jatk.)

***

Englantilaiset työmiehet joutuaikoinaan (osa 2/3)

Tampereen Uutiset no 184, 23.9.1899

Englantilaiset työmiehet joutoaikoinaan. (Jatkoa 180 n:roon).

Samanlaisena kansanhuwituksena on myös pidettäwä niitä waltiollisia katumielenosoituksia, jotka samoin tawallisesti tapahtuiwat sunnuntaina. Suuret mielenosotukset Hude-puistossa ja melkein joka toinen wiikko uudistuwat kokoukset Trafalgarskwaressa owatkin saawuttaneet suurimman merkityksensä kansanhuwina eikä niin paljon waltiollisena mieltenilmauksena. Jokainen, jolla on ollut tilaisuutta olla läsnä jossakin näissä suurissa kansankokouksissa, tietää mikä ihmeellinen, tawaksi tullut, juhlallinen leima niillä on. Suuret toukokuun mielenosotukset, joita wiimeisinä 7–8 wuotena on pidetty kaikkialle Euroopassa, owat Englannissa muuttuneet kansanjuhliksi, ilman mitään waltiollista wäriä, huolimatta kaikista sosiaalidemokraattein ponnistuksista kylwää niihin eripuraisuuden henkeä ja tehdä niitä puoluetarkoituksensa wälikappaleiksi. Sadasta henkilöst, jotka kokoontuwat puistoon tahi Nelson muistopatsaan luo, on tuskin wiisi tahi kymmenen tullut osottamaan mieltään sen tai tämän aatteen puolesta, jonka nimessä orkesterit soittawat ja tusinoittain lippuja liehuu kewäisessä tuulessa. Suurin osa tulee sinne uteliaisuuden ja kauniin ilman houkuttelemana.

Tähän kansanhuwitusten luokkaan ei käy lukeminen niitä hartauskokouksia ja jumalanpalweluksia, joita sunnuntaisin taiwasalla pidetään. Ne owat wakaisia, totisia, niinkuin niiden pitääkin olla.

Waan silti ei käy kieltäminen, että itse osanotto saattoihin soittokuntien soittaessa on huwia ja täyttää miellyttäwällä tawalla työmiesten joutoajan. Joskus wallitsee noissa jonkun warjoisan tammen tahi kastanjapuun alla tapahtuwissa kokouksissa suuremmoinen innostus, ja työmiehelle, joka sunnuntaina on kerrankin ”repäissyt itsensä irti” ja on wastaanottawainen uskonnolliselle totuudelle, ei woi kuwaillakaan mitään puhtaampaa ja mieluisampaa ajanwiettoa kuin tämä uskonnollinen musiikki ja hymnien weisuu, joihin hän itse yhtyy.

Koska puhe tuli kirkkokuorolaulusta, pyydän lukijaa jättämään kaupunginpuiston ja seuraamaan minua hetkeksi ulkopuolelle kaupunkia eräälle maailman mainioimmista käwelypuistoista, nimittäin Kristallipalatsiin (Crystap Palace). Siellä tapaamme säännöllisesti kerran wuodessa, jonakin lauwantaina saman köörin, jota me kuuntelimme puistossa. Mutta nyt emmem tapaa sitä jonkun yksinäisen puun alla, waan lawalla, jossa se kaikuu monien muiden köörien rinnalla, jotka yhdessä muodostawat kokonaisuuden, yhteyden kaikkiin eri seurakuntiin kuuluwista kööreistä. Ne wiettäwät täällä wuosijuhlaansa. Täällä nähdään laulajia ja laulajattaria Lancashiresta, Yorkshiresta ja monista muista kreiwikunnista, jotka owat liittyneetn yhdistykseen. Täällä löytyy jäseniä metodistikirkoista, weslenaneja, unitaristeja, kongregatsionalisteja, ja usempain muiden lahkojen edustajia, kaikki laulunharrastajia, ja melkein kaikki työwäenluokkaan kuuluwia. Ei tarwitse olla warustettu millään erinomaisella huomiokywyllä tunteakseen köörilaulajien joukosta kankureita, puuseppiä, alempia wirkamiehiä ynän muuta työwäkeä. Keskipäiwällä tapahtuu laulukilpailu. Suoritettawana on eräs määrätty kirkkohymni ynnä joku maallinen laulu oman walinnan mukaan. Palkinto jaetaan juhallisissa lopettajaisissa, suuren yhteiskonsertin aikana palatsin etulawalle, joka on rakennettu amfi-teatterin muotoon ja sanotaan ”Händelin estraadiksi”. Tämä on laweimpia, ellei lawein koko maailmassa. Siihen mahtuu mukawasti aina 6,500 henkilöä.

Konsertin ohjelmaan kuuluu erinäisiä kirkkohymnejä ja wirsia, ja kun johtaja kohottaa tahtipuikkonsa, kohoaa koko tämä wäkijoukko, kaikki nämä kuusituhatta henkeä sijoiltaan ja koko tuo mahdoton sali kaikuu juhlallisesti jylisewistä tahi lempeästi wäreilewistä säwelistä.

Mutta palatkaamme taas kaupungin puistoon.

Lontoossa ei saada kuulla ainoastaan uskonnollista musiikkia ja sitä orkesterimusiikkia, jota waltiollisissa mielenosotuksissa tarjotaan. Muutamia wuosia sitten oli Lontoon kreiwikunnan neuwostolla kysymys tilaisuuden walmistamisesta työwäelle wiettää hauskasti jouluaikojaan, ja musiikki kaupungin puistoissa tuli silloin sen wakawien harkitsemisten tulokseksi. Professori Jewonsin unelmaa yhdestä tahi kahdesta orkesterista ei ainoastaan toteutettu, waan wieläpä kaksinkymmenin kerroin toteutettiin: nykyään soittaa Lontoon puistossa kerrassaan neljäkymmentä orkesteria. Nykyään ei löydy Lontoosta yhtään ainoasta puistoa, ei yhtään yleistä aluetta, jossa ei kesäaikaan soittaisi orkesteri, jonakin päiwänä wiikosta (enimmittäin sunnuntaisin ja torstaisin). Tämä musiikki maksoi kaupungille wiime wuonna 8,000 puntaa st. Paitsi kreiwikunnan neuwoston ylläpitämiä orkestereita soittaa wielä ajoittain muutamia amatöörisoittokuntia, joiden palkka maksetaan Sunnuntaiseurojen kassasta.

Tämä kaikki kyllä tarjotaan ilmaiaseksi, mutta tawallisesti on lawan ympäri tuoleja, joiden käyttämisestä maksetaan puoli penceä, niin että se, joka raskii luopua kokonaisesta pencesta, woi ohjelma kädessään istua kuuntelemassa tawattoman hywää orkesterimusiikkia taiwasalla. Jo oleskelu noissa erittäin hywin hoidetuissa wehmaissa puistoissa on pidettäwä mitä miellyttäwimpänä ajanwiettona. Ja noiden rympäisewien, alituisesti uhkaawien ”waroitusten” olemattomuus – ”ei saa astua ruohikolle, ei taittaa kukkia, ei wahingoittaa puita eikä ottaa koiria mukaan” – jotka usein häiritsewät kulkijan silmää mannermaalla, tekee nuo ihastuttawat Lontoon puistot miellyttäwiksi käwelypaikoiksi. Mahdollisuus istahtaa alas wastaniitetylle ruohokentälle, siirtyä toisesta puiston osasta mihinkä toiseen tahansa, ilman esteitä ja aitoja, warmaankin suuresti miellyttää ja wirkistää niitä, jotka owat wiettäneet suurimman osan päiwäänsä työpaikoissa tehtaissa. Lontoon kreiwikunnan neuwosto pitää sen tähden puistojen perustamista ja kunnossapitämistä mitä tärkeimpänä tehtäwänään, niin hywin hyödyn kuin huwin kannalta katsoen. Mitä tulee neuwoston toimintaan tässä suhteessa, olkoon kylliksi, kun mainitsemme, että w 1889–90 (s.o. ensimmäisenä wuonna neuwoston perustamisesta) käytettiin puistojen ylläpitoon yhteensä 52,700 puntaa, mutta w 1896–97 aina 105,400 puntaa; näinä seitsemänä wuonna oli puistojen tarha-alueiden ala lisääntynyt tuhannella acrella, niin että w. 1896–97 oli neuwoston hallussa 3,685 acrea ”wiheriää.” Tähän tulee wielä lisäksi suurempien puistojen pinta-ala, sellaisten kuin Hyde-puisto, Hallitus-puisto, Green-puisto y.m. jotka owat howiwaltuuskunnan katsannon alla ja ylläpidetään waltion waroilla.

Mutta pääasiallisin merkityksensä on Lontoon puistoilla urheilupaikkoina.

Urheilu on, kuten tunnettu, Englannille omituista ja sen ohella työkansan mielihuweja. Jos te tahdotte nähdä oikeata kansan urheilua, sellaista johon itse työwäki ottaa osaa, niin täytyy teidän tunkeutua, sywälle Lontoon työmieskortteleihin esim. Wiktorianpuistoon tahi Battersean-puistoon. On parasta walita torstain iltapäiwä tahi wielä paremmin lauwantai ja pysähtyä jollekin siwukäytäwälle. Etemmä ei woi päästäkään, sillä koko ala on urheilewien hallussa; eteenne lewiää taulu, jonka wertaisia ei saa nähdä missään muualla kuin Englannissa. Koko puiston mahdottoman suuri awoin tasanto wilisee ihmisiä. Poikia, nuorta wäkeä ja täysikaswaneita, ilman päällyswaatteita, usein erityisissä urheilupuwuissaan, juoksee, huutaa ja tekee mitä erilaisempia liikkeitä käsillään ja jaloillaan.

Gummipalloja lentelee ilmassa kymmenittäiän ja sadottain ja on todella ihmeteltäwää, miten urheiljat woiwat wälttää erehdyksiä pallojen suhteen, kuinka ne eiwät sekaannu toisiinsa ja häiritse toisiaan. Kaikki käy kuin käydä pitääkin. Pallot putoawat asianomaisiin käsiin, urheilijat eiwät mene heille määrättyjen rajojen yli, ja kaikki käy sowittujen sääntöjen mukaisesti.

(Jatk.)

***

Englantilaiset työmiehet joutuaikoinaan (osa 3/3)

Tampereen Sanomat no 186, 27.9.1899

Englantilaiset työmiehet joutoaikoinaan. (Jatkoa 184 n:roon).

Pallopelit, ”Crich” ja ”potkupallo” owatkin Englannin suosituimpia urheiluja. Niitä warten ei tarwita muuta kuin gummi- tahi (potkupalloa warten) nahkapallo, joka helpon hintansa wuoksi on köyhemmänkin urheiljan hankittawissa. Mitä paikkaan tulee, niin pitää neuwosto huolen, että niitä on saatawissa, warakkaammat tilaawat itselleen yksityistä maata.

Mitä yleisön suosioon tulee, niin woi pallon kanssa kilpailla ainoastaan polkupyörä, joka wiime wuosina on äärettömästi lewinnyt työwäen piireihin. Myöntitapa wähittäismaksua wastaan sekä tapa wuokrata polkupyöriä owat tehneet ne mahdollisiksi melkein kaikille. Saadakseen jotakin käsitystä mihin määrään pyöräily on kehittynyt, tarwitsee waan jonakin lauantai- tahi sunnuntaipäiwänä lähteä jollekin Lontoon pääkadulle, joka wiepi kaupungin laidalle ja etemmäksikin. Niinkuin ammuttu nuolisade kiitäwät ne peräkkäin, nämä pyöräilijät, jotka wiikon työpäiwinä owat harjoittaneet ruumiillista työtä elinkeinonaan. Erittäinkin pyöräillään Englannissa paljon sunnuntaisin, kun muullaiset urheilut silloin pidetään jossakin määrin sopimattomina. Tässäkin neuwosto on auttanut työwäkeä sekä laittamalla puistoihin erityisiä teitä pyöräilijöitä warten että wahwistamalla tuntitaksan polkypyörän wuokralle. Tawallinen hinta on killinki tunnissa.

On toinenkin urheilulaji, joka on wahwasti kehittynyt Englannin työwäen keskuudessa – sotilaalliset harjoitukset. Kuten tunnettu, ei Englannissa ole pakollista asewelwollisuutta. Se rupeaa sotilaaksi, kellä siihen on halua, ja heistä muodostetaan seisowa ja hywin harjoitettu armeija, joka sotakuriltaan on aiwan mannermaan sotajoukkojen kaltainen. Mutta sen ohessa on Englannissa äärettömän suuri wapaehtoinen armeija kokoonpantu sellaisista, jotka kaiken aikaa harjoittawat asianomaisia ammattejaan, omistaen wain joutoajat sotilaallisille harjoituksille. Wapaehtoiset eiwät suorita mitään sotapalwelusta. He walmistautuwat wain puolustamaan isänmaataan hyökkääjien uhalta ja heidän welwollisuutensa on wain saapua muutamia kertoja wuodessa aseharjoituksiin.

Isänmaallisen kilpailun wuoksi on jokaisella suuremmalla ammattiluokalla oma wapaaehtoinen joukkonsa. Asianajajat, lääkärit, yliopistot, siwiiliwirkamiehet, muutamat tunnetut koulut, niinkuin esim. Eton, British Museum, postilaitos – kaikki ylläpitäwät suurempia tahi pienempiä wapaaehtoisjoukkoja. Mutta wapaaehtoisten armeijan suurimman ja warmimman osan muodostaa työwäki. Heti kuin työ lauantaina on loppunut, alkawat sotilaalliset harjoitukset 3–4 i. pp. Nyt pukee työmies päälleen usein hywinkin kummallisen näköisen uniwormun, ottaa kiwäärin olalleen ja laukun selkäänsä ja lähtee maneesiin tahi Hyde-puistoon. Juhlapäiwinä, jolloin on enempi wapaata aikaa, pidetään leiriharjoituksia ja suurempia kenttäliikuntoja. Muuten saawat juuri näitä harjoituksia warten työmiehet, wieläpä palwelijatkin, kerran wuodessa wapautta esimiehiltään, jotka yleisen mielipiteen wuoksi eiwät uskalla ewätä heidän anomustaan.

On itsestään selwää, että nuoriso näissä sotilasharjoituksissa näyttelee pääosaa, ja itse asiassa onkin wapaaehtoisten keski-ikä alle kolmenkymmenen, waikka heidän joukossaan kyllä nähdään neli- tai wiiskymmenwuotiaitakin. Tawallisesti on jokaisella joukolla oma maneesinsa, oma sisällinen järjestyksensä, oma rahastonsa ja omat tapansa. Pari kolme kertaa wuodessa toimeenpanewat joukot tanssi-iltamia, konsertteja ja näytelmiä, joihin saapuu wapaaehtoisten ystäwiä ja perheenjäseniä.

Työewäen naiset ylimalkaan eiwät ota urheiluun osaa. Samalla kuin keskiluokan naiset käyttäwät polkupyörää ainakin yhtä paljon ellei enemmän kuin miehet, on polkupyörä työwäen piireissä yksinomaan miesten urheiluwäline ja ajawat työmiesten waimot ja tyttäret sillä hywin harwoin. Muukaan urheilu ei ole heidän keskuudessaan paljoa lewinnyt. Heillä on aina puuhaa kotona, taloudessa. Nuoret tytöt owat koko päiwän jossakin palweluksessa: kamarineiteinä, puhtaaksikirjoittajina, tehtaan työssä j.n.e. Pieni osa näitä nuoria naisia harjottaa kuitenkin urheiluakin, esim. lawntennis-peliä, erittäinkin Victoria- ja Butterseapuistoissa. Mutta suurina juhlapäiwinä nähdään nuoria kansannaisia erittäinkin Hampstead Heathillä, eräs suosittu käwelypaikka, jossa he huwittelewat tanssilla ja nuoran yli hyppäämisellä. Hyppääminen nuoran yli, jota kaksi miestä pitää päistä kiinni ja pyörittää ympäri, näyttää olewankin työwäen tyttöjen mielihuwia. Hän hyppää siksi kuin on aiwan ”pyörryksissä” tahi hengästynyt. Ja huwi maksaa puoli penceä tahi kokonaisen.

Enemmän ottawat naiset osaa toisellaisiin huwituksiin, jotka englantilaisissa työwäen piireissä eiwät kuitenkaan ole niin tawallisia kuin urheilu, nimittäin – huwiretkiin.